Aina kun törmätään johonkin omituiseen ja ristiriitaiseen termiin, kuten vaikkapa orgaaninen mineraali, niin ollaan ns. luonnollisen hoidon tai ruokinnan ääressä. Valitettavasti uskomuspuoli on korvamerkinnyt luonnollisuuden täysin itselleen ja jos pyrkii minkälaiseen luonnollisuuteen tahansa, niin omituiset legendat ovat rasitteena.
Toiset oppivat asioita kuuntelemalla, yhdet näkemällä ja jonkun täytyy tehdä. Minä en itseasiassa tiedä olenko enemmän auditiivinen vai visuaalinen oppija. Sitä on usein yritetty selvittää, mutta turhaan. Riippuu ilmeisesti hyvin paljon opittavasta asiasta.
Talvi tuli vihdoin ja viimein Vihdinkin leveysasteille, ja pari kovempaa pakkaspäivää jäädytti muutaman kuukauden sateissa hyvin kastellun heinäpellon nopeammin kuin äkkiä. Nyt se kantaa ponit. Joten kun Minna ja Mona toteuttivat ratsastusta käytännössä, niin minä ulkoilutin kameraa. Olkaatten hyvä: poni edestä, poni takaa, poni seisoo, poni ravaa.
(lisää…)
Eilen tuumasin, että onni on nuori ruuna, joka on vihdoin oppinut käyttämään pilttuunsa yhtä syrjää vessana. Siivoaminen on kohtuullisen sapettavaa, kun sonnitaan sinne sun tänne koko boksin pinta-ala kattaen, sitten stepataan hiukan ja lopuksi piehtaroidaan kaikki pieneksi mujuksi. Talikolla menee aikaa kun yrittää siilata puruja ja kuivittaminen alkaa muuttua kahdellakin kopukalla jonkinlaiseksi menoeräksi, jos aina joutuu dumppaamaan puolikkaan kottikärryllisen. Kun ensimmäisen kerran aamutallin tekemisen saakin laskea minuuteissa eikä tunneissa, niin tulee olo, että pärjäisi useammankin kanssa.
Meillä on pihassa ravikärryt. Oikeammin sellaiset harjoituskärryt, mutta kuitenkin. Meillä on perheessä ihminen, joka osaa valjastaa hevosen. Ja meillä on perheessä poni, jonka koko kehityshistoria on perustunut – huomattavan tehokkaan rehunkäyttökyvyn lisäksi – vetämään painavia taakkoja. Hiiltä ja sen sellaista. Toki se teki muitakin maatilojen töitä. Jos oli riittävästi varaa olla jouten, kuten aatelisilla, niin shetikkaa käytettiin kärryjen edessä. Siitä se ajatus sitten lähti.
