Meidän nuorella neidillä oli tänään ratsastustunti ja huomenna ollaan sitten selässä me aikuiset. Minna oli hälytetty nopealla aikataululla vetämään tämän päivän kolme tuntia, joten tallilla tuli sitten roikuttua hieman normaalia pidempään. Vettä tuli joko tihuttaen tai sitten taivaan täydeltä – oli kylmä. Koska tulva oli vallannut kentän toisen pään, niin vaihtoehdot olivat vähissä tuntien osalta ja niillä mentiinkin samoja perusasioiden tahkoamista, jota minäkin olen tehnyt. Hevoset lämpimäksi ja sitten asettamisen harjoittelua ja ravi- sekä laukkaympyrää.
Tuntien seuraaminen on paikoin opettavaa. Joskus se vain sekoittaa pään. Tänään seurauksena oli vähän kumpaakin.
Viimeinen tunti oli hieman sekalaista seurakuntaa osaamistasojen suhteen. Jo ratsastusta osaavista alakoululaiseen pikkutyttöön. Moinen antoi hiukan vertailupintaa eri asioihin, kuten vaikka ryhdin vaikutuksesta hevosen käyttäytymiseen tai miten jalat toimivat. Yksi asia pisti silmään. Jokainen, ehkä yhtä lukuun ottamatta, olisi saanut pidentää jalustimia yhden tai kaksi reikää. Ainakin minusta, ja minä alan olla melkoisen kokenut lyhyiden jalustimien suhteen.
Pyrin aina vertaamaan itseäni ja osaamistani itseäni parempiin. Eipä tuossa mitään uutta ole. Se on ainoa mahdollinen tapa kehittyä. Olemalla tyytyväinen omaan sen hetkiseen tekemiseen ja itsensä (katteeton) onnittelu moisesta on itsepetosta, vaikka sitä usein myös positiivisuudeksi kutsutaan. Itseään huonompiin tai osaamattomiin vertaaminen on vain ja ainoastaan ylemmyydentuntoista typeryyttä ja erittäin epäkohteliasta. Osaamisellani siis vertailukelpoisia löytyy aika paljon.
Kaikesta huolimatta en ole kovinkaan kaukana kauemmin harrastaneista – siis hyvänä päivänä. Mutta toki tiedän, että ero on helppo olla huomaamatta perusravityöskentelyssä tai laukassa. Siinä vaiheessa ero näkyy ”vain” kokonaisuuden vaivattomuutena. Joten en minä taidakaan niin päättömän kaukana olla.
Paitsi että osaaminen näkyy myös sellaisina pikkuasioina kuin jalkojen rauhallisuutena, käsien myötäämisenä, hevosen ratsastamisessa muotoon, asetuksen onnistumisessa ja että ympyrä on ympyrä. Joten olen minä aika paljonkin takana osaamisessa. Oivalsin edellisen kappaleen idioottimaisuuden jo kirjoittaessani sitä, ja voisihan sen deletoidakin. Mutta jääkööt todistukseksi jälkipolville kuinka helppoa on sortua nopeisiin ja helppoihin johtopäätöksiin itsetehostuksen nimissä.
Edellisessä ratsastustuntipäivityksessä murehdin harjoitusravin istuntaani ja siinä pomppimista. Nyt en enää tiedä, että pompinko liikaa vai tuntuuko se vain siltä. Mutta ilmeisesti osa ongelmaa on edelleen ryhdissäni ja eteen kallistumisessa. Etukeno näämmä pahentaa hyppimistä, kun taasen suora selkä, jopa einen takakeno vähentää sitä. Tai sitten syy on jossain muussa. Sen kuitenkin tiedän, että kun jalat eivät pysy jalustimissa, niin ongelmaa on täysin riippumatta että pysyykö pylly kiinni satulassa vai ei.
Tuo tunti oli mielenkiintoinen siksikin, että luottoruunallani ratsasti eräs täti, joka on aloittanut myös ratsastamisen vanhemmalla iällä ja taustaa on nyt vuoden verran enemmän kuin minulla. Varsinkin laukkaympyrä kiinnosti, koska siinä minulla on ollut turhan paljon itkua ja hammasten kiristystä; kun ei nouse niin ei nouse. Kun keski-ikäinen mies kirjoittaa tuon, niin lienee turvallisempaa tähdentää, että kyse on laukan nostamisesta.
Vasemmalla laukalla onnistui puoli kierrosta, oikeaan ei askeltakaan. Johtopäätös: ongelmat laukannostossa eivät siis johdukaan minusta, vaan hevosesta.
Kun esitin tuon, niin minut tipautettiin samantien maanpinnalle. Toki ruunalla on taipumusta laiskotteluun tuossa suhteessa, mutta rouvan ongelmat olivat hyvin samantapaisia kuin minullakin. Pakka ei pysy koossa, jonka jälkeen vaikka kuinka paukuttaa kylkiä, niin hevonen karkaa alta vain hieman nopeammalla laukalla. Siinä vaiheessa tuskastuu eikä oikein tiedä mitä tekisi, niin homma levahtaa täysin.
Hyvin mahdollista ja varmasti asia onkin noin. Mutta silti olen sitä mieltä, että hevosessakin on jotain.
Hevosen syyttäminen on kuitenkin aina vaarallinen tie. Tunnilla oli myös eräs murrosikänsä angstia elävä lähes-nuori-nainen, jota ei vaan napannut. Fuskasi vähän kaikessa. Ajoi muita lyhyempiä teitä ja kun piti lämmitellä hevosta ja itseään harjoitusravissa, niin meni kevyellä. Jossain vaiheessa ajoi pollensa kentän kulmaan laiduntamaan pujoa. Kun se kiellettiin niin hän seisoi naama nyrpeänä lopun tunnin ja kertoi liikkumattomuudelleen syyksi sen, että hevonen on ihan paska eikä toimi. Kyllä arabisekoitukset ovat tupanneet toimia, vaikka eivät ehkä kurasta ja vesisateesta pitäisikään – mutta niitä täytyy ratsastaa. Itse asiassa olin aika ylpeä Minnan hermojen hallinnasta – olin nimittäin hetken aivan varma, että kohta likka tapaa arjen inhorealismia saadessaan vapaan valinnan joko alkaa ratsastamaan tai hypätä liejuun ja viedä hevonen pois.
Pointti on ilmiselvä. Ei ole hevosen vika jos ratsastajaa ei nappaa tai ei osaa. Olisi kyettävä erottamaan syyt ja seuraukset niin, että ei syytä hevosen toimivuutta epäpuhtaudesta johtuvaksi, jos omat avut vaativat tekemään asian B, vaikka haluaisikin A:ta.
Huomenna on minulla tunti. Ensi yön teen mielikuvaharjoituksia, jossa selkä on suora. Niin suora, että luulen kaatuvani taaksepäin. Mutta yksi asia hieman huolestuttaa. Olen nimittäin ollut (taas) liikaa tietokoneella ja hartiat sekä niska huutaa hoosiannaa. Siivosimme toisen koiratarhan takiaisista ja muista piikikkäistä jumalan ihmiskuntaa riivaamaan kehittämistään luomuksista, jonka takia minulla on takareidet tukossa. Tarkoittaa huomiselle ratsastustunnille paitsi kovaa lääkitystä, niin myös ennakkoon kunnon venytystä ja lämmittelyä. En olekaan sitä koskaan tehnyt, joten on mielenkiitoista nähdä, että onko siitä apua. Samaten lämmittelyvaihe kentällä ravipätkät mukaan lukien tehdään ilman jalustimia.
Asiasta kolmanteen. Tallilla on yksi vuotinen kimo-ori. Tai ainakin luulen, että se on sellainen ruskean ruunikonkimo tai jotain sinne päin. Sellaisia pieniä täpliä ja aivan kuin turkki olisi alkanut homehtumaan. Sen kanssa samassa tarhassa oli meidän pikkulikan käyttämä poni ja kun haimme sen, niin varsa näytti miksi orivarsoista pidetään.
Omalaatuinen epeli. Kaikkeen piti käyttää hammasta ja suuta. Ensimmäiseksi nipistettiin olkapäästä. Sen jälkeen otettiin koko ranne suuhun ja oltiin vakuuttuneita, että se suussa voidaan lähteä muualla. Sitten nypittiin takkia. Otettiin hupusta kiinni ja yritettiin viedä koko takki. Kun ponille saatiin riimu päähän, niin se yritettiin riisua. Kun sitäkään ei saanut tehdä, niin kokeiltiin josko ihmisen nenä olisi sitten luvallinen. Hirmu onnellinen koko ajan. Varsinkin siinä vaiheessa kun taskusta löydettiin puhelin. Applelle tiedoksi, että iPhone ei ole moksiskaan vaikka orivarsa yrittää päästä sen kanssa tekemään naamakirjapäivitystä. Kun poni palautettiin takaisin, niin oivallettiin että taskussahan on vetoketju. En hennonnut kieltää sitä koska poika oli niin jumalattoman iloinen osatessaan vetää vetoketjua ylösalas. Kun se menetti uutuuden viehätyksensä, niin se yritti ensin ottaa korvani pois päästä ja kun se ei irronnut, niin työnsi kielensä niin pitkälle kuin meni. Siinä meni raja. Muutenkin miesratsastajien sukupuolista suuntautumista mietitään, niin ei ole tarvis heittää vettä kiukaalle sillä, että ori antaa korvasuudelmia miehelle.