Kesän toisella melonnalla suuntasin Paimionjoen yläjuoksulle. En päässyt kovinkaan pitkälle, muutaman kilometrin, kun koskentapaiset kivikkokohdat lopettivat etenemisen. Jouduin tulemaan takaisin ja parin metrin virtaamakohta aiheutti henkisiä ongelmia.
Podcastin audio on ripattu samannimisestä Youtubessa olevasta vlogista
En pidä virtauspaikoista. En osaa lukea niitä, enkä saa hallittua kajakkia. Olen aivan liian usein ajautunut poikittain kiveen, jotta voisin nauttia moisesta. Se herätti takauman Saaristomeritourin paluusta Vihdin suuntaan, kun ne päässyt nousemaan vastavirtaan Mustionjoen Junkarsborgin virtauspaikassa — ei sitä oikein koskeksikaan voi kutsua.
Söin evääni Paimiossa, ja jatkoin matkaa Paimion veneilijöiden rantaan. Samalla huomasin unohtaneeni istuinaluseni Jokipuistoon. Paluu tapahtui ilman sen suurempaa draamaa.
Melonnallosesti suurin kysymysmerkki oli — taas — istunnan epätasapaino. Se mitä en oivaltanut silloin on kuitenkin fakta, istunta on parantunut. Jos nostan melan poikittain kannelle, niin toinen lapa ei enää osu veteen. Sekä huomaan paljon helpommin painopisteen muuttumisen vaikutukset kajakin kulkuun.