Toiset oppivat asioita kuuntelemalla, yhdet näkemällä ja jonkun täytyy tehdä. Minä en itseasiassa tiedä olenko enemmän auditiivinen vai visuaalinen oppija. Sitä on usein yritetty selvittää, mutta turhaan. Riippuu ilmeisesti hyvin paljon opittavasta asiasta.
Taasen tunti takana. Pelkkää ravityötä. Sanoisinko, että aika puuduttavaa sanan erittäin laajassa merkityksessä. Toki sitä pitää työstää, koska se on kuitenkin käynnin lisäksi pääasiallisin tapa liikuttaa hevosta eteenpäin. Käyntiähän ei tarvitse harjoitella, koska sen jokainen osaa luonnostaan. Törmäsin tuohon väitteeseen taannoin, enkä ole samaa mieltä. Liian moni lakkaa ratsastamasta käynnissä ja rojahtaa perunasäkkinä kyytiläiseksi. Se, että hevosella annetaan löysää, ei tarkoita kuitenkaan sitä, että itse saisi lopettaa työn tekemisen. Mutta toki selässä on välillä kiva ihan vain rötköttääkin. Rentouttavaa.
Pitäisi aina luottaa fiiliksiin. Kun kysyttiin, että haluaisinko tulla tänään tunnille, niin olisi pitänyt kieltäytyä. Väsytti, eikä oikein huvittanut. Mutta ajattelin, että se saattaa olla hyväkin asia, koska ei olisi liikkeellä ainakaan ylioptimistisena. Haluja vei hiukan sekin, että tiesin tuolla tunnilla olevan pikkutyttöjä hieman liikaa. Lisäksi minulla oli tunne, että tässä mennään saman kaavan mukaan kuin viikko sitten, eli itse asiassa minun tehtäväni on vain lämmittää hevosta seuraavalle länkkäritunnille. Olen ehkä väärässä, mutta silti en aivan ymmärrä miksi minua nyt laitetaan koko ajan ponityttöjen kanssa samalle tunnille. Ehkä kyse on vain niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin että se on ainoa sopiva väli, jossa minulle sopivan kokoinen ruuna on vapaana – ja muut osaavat pitää paremmin puolensa. Täytyy varmaan siirtyä takaisin vakiotunnille, koska minusta tämä laita-minut-sopivaan-väliin-koska- on-kesä-eikä-minulla-ole-päivällä-merkitystä systeemi ei nyt ihan toimi.
Olen jo muutamaan kertaan vinkunut ja valittanut ratsastuksen kurjuutta, kuinka mikään ei onnistu. Anellut edes yhtä onnistumisen hetkeä, että saisi motivaation takaisin. Nyt voin tyytyväisenä sanoa heti alkuun, että tänään meni omalla mittapuullani hyvin ja sain sen pitkään kaipaamani onnistumisen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että josko tätä hommaa voisikin jatkaa. Ehkä kuitenkin on mahdollisuuksien rajoissa, että opin ratsastamaan. Joskus.
Kun näin tallilla hevoslistan, niin ensimmäinen ajatus oli, että voi perkele, mä tulen niin tippumaan satulasta tänään. Alle oli laitettu viime kerran uusi tuttavuus, hannoverilainen ex-herra. Viime tunti oli yhtä tuskaa, ja tiesin että samoilla nuoteilla ja sävelillä mentäisiin tälläkin kertaa. Minua ei suuremmin lohduttanut, että tuolla pv-ruunalla on vaikea ravi; minä siellä selässä kuitenkin olen pomppimassa.
Minun tasapaino-ongelmani ovat jo eräällä tavalla vanhoja uutisia Mies & Hevosvoima blogissa. Kuin myös tee-se-itsediagnoosi, jonka mukaan ongelma on lantiossa. Tosin olen miettinyt, että onko koko ikäni vaivannut tasapaino-ongelma ihan pelkästään lantiosta johtuva, sillä ei tämä uusi vaiva ole. Olen aina inhonnut, jopa pelännyt, korkeita paikkoja ja syy on nimenomaan kehno tasapaino ja horjuminen. Tiedättekö sen rennon Fred Astairenkin esittämän asennon, jossa seistessä toinen jalka on rennosti ristissä toisen yli varpaat maahan? Ei onnistu minulta ilman jatkuvaa työtä. Huono ryhti ja jopa seistessäkin jatkuva horjuminen kuin olisi einen kännissä koko ajan, on lähes tuotemerkkini.
Viime torstain ratsastustunnin arviointi tulee hieman myöhässä. Kuten arvata saattaa, niin syyt ovat tutut. Tunnilla ei ilmaantunut mitään uutta, tallilla ei herännyt mitään maatamullistavia ajatuksia, tuntemuksia tai ihmettelyjä ja on ollut hiukan muuta tekemistä. Mutta hoidetaan päivitys nyt alta pois, niin saa pidettyä yllä määrätyn jatkuvuuden. Tai ainakin illuusion jatkuvuudesta. Otsikointi itse asiassa kertoo jo kaiken oleellisen eli vanhaa jo niin monta kertaa puitua linjaa jatketaan. Välillä tulee sellainen olo, että otsikoksi riittäisi ”kts. edellinen postaus”.
Meidän nuorella neidillä oli tänään ratsastustunti ja huomenna ollaan sitten selässä me aikuiset. Minna oli hälytetty nopealla aikataululla vetämään tämän päivän kolme tuntia, joten tallilla tuli sitten roikuttua hieman normaalia pidempään. Vettä tuli joko tihuttaen tai sitten taivaan täydeltä – oli kylmä. Koska tulva oli vallannut kentän toisen pään, niin vaihtoehdot olivat vähissä tuntien osalta ja niillä mentiinkin samoja perusasioiden tahkoamista, jota minäkin olen tehnyt. Hevoset lämpimäksi ja sitten asettamisen harjoittelua ja ravi- sekä laukkaympyrää.
Olen parin viimeisen ratsastuskerran jälkeen ollut kohtuullisen angstinen. Johtui hyvin pitkälle siitä, että omat kuvitelmat kehittyneestä ratsastuskyvystä romahtivat kertalaakista. Muutama puomitunti, jossa ei käytännössä tarvitse mennä kuin eteenpäin ja pari metsässä sekä teillä haahuilua, jossa ei tarvitse kuin olla mukana, onnistuivat kasvattamaan luuloja omista taidoista lähes megalomaanisiin sfääreihin. Kun sitten palattiinkin kysymään, että miten perushallinta sujuu, ja vastaus oli, että ei mitenkään, niin ottaahan se päähän. Hitot, oman osaamattomuuden oivaltaminen ja luulojen hälveneminen vitutti ja rajusti.
Olenko koskaan maininnut, että olen paikoin kohtuullisen kilpailuhenkinen? Ei kilpailu itseisarvona minun elämääni ohjaa, mutta en todellakaan pidä häviämisestä. Minulla ei myöskään riitä kärsivällisyys tahkoamiseen jos en kehity sitä vauhtia kuin itse olen itselleni määrännyt. Moisista henkisistä ”tallimääräyksistä” puuttuvat toki selvät välitavoitteet, jotka ovat aidon menestyksen salaisuus, vaan käytän mittarina aina vastapuolta – jos häviän, en ole onnistunut. Siltä osin siis ratsastaminen saattaa olla minulle jonkin asteisen henkisen kehittymisen mahdollisuus (en usko, mutta mahdollista se on). Jos minut laittaa tunnille, jossa muut ovat itseäni vähemmän oppineita, niin turhaudun. Jos tunnilla on itseäni parempia, niin turhaudun, koska en pärjää vertailussa. Jos joku nyt kysyy, että miksi sitten ratsastan, jos ainoa lopputulos on turhautuminen, niin vastaus on, että kaikki edellä mainittu oli yksinkertaistusta.
