Ravien tulevaisuus
Minä en tiedä raviurheilusta mitään. Aikoinaan turkulaisena olen käynyt kaksi kertaa Metsämäessä raveissa, ja silloin se oli… tylsää. Ravimiesten näköisiä äijiä kaljatuopit käsissä ja oluen hakemisella ei ollut kiire, koska lähdöt kestävät niin kauan. Starttien välit olivat pahuksen pitkiä, ei oikein hajuakaan mitä tapahtui ja toton tädit olivat nyrpeitä, kun en osannut pelata. Nyt asutaan lähellä Vermoa, asuinkumppanilla on ravitausta eikä silti olla käyty raveissa. Monta kertaa puhuttu kylläkin, että pitäisi mennä. Ei menty.
Hevonen on parhaimmillaan (pahimmillaan?) hirveä isompi eläin. Siksi olisi syytä näkyä liikenteessä, ja varsinkin jos maastoilee pimeällä maaseudulla. Yksi syy näkyvyyteen on myös hirvenmetsästysaika. En tiedä onko ratsua koskaan ammuttu hirvenä, mutta kerta se ensimmäinen. Heijastimia ei ole koskaan liikaa, asia jonka soisi jalankulkijoidenkin muistavan. Melkoisen useat ratsastajat muistavat kypärän, vaikka satula, jalustimet ja kuolaimet unohtuisivatkin luonnollisuuden nimissä – kaipa heillä sitten luotettava hallinta on muutoin eläimeensä. Juu tiedän, ei rautakaan hallintaa tuo ja satulastakin on kuoltu. Mutta turhan usein näkee valokuvia hellyttävästä ratsastusreissusta maastossa sen elämää suuremman kaverin kanssa, eikä heijastimen heijastinta ole missään. Mikäpä siinä jos ratsastaa vain omalla pellolla tai pihalla, mutta jo lyhytkin tiellä poikkeaminen on peruste käyttää kirkkaita ja heijastavia värejä. Ei se hevonen siitä loukkaannu ja hittojako hölmöstä ulkonäöstäkään – kuka siellä metsässä ihmettelee.
