Minna oli Oulussa kisaamassa koirien kanssa pitkän viikonlopun. Hyvin meni, kiitos kysymästä. Kilpailurupeaman tärkeimmästä kisasta B-finaalin voitto ja A-finaalista kolmoisvoitto. Mutta koska koiranhoito-ongelmien takia vain toinen pääsi lähtemään, niin minä jäin kennelpojaksi kotiin. Suurin osa tehokkaasta valveillaoloajasta upposi YouTuben hevostarjontaa selatessa (voiko videoista käyttää muotoa selata?). keskityin kenttäratsastukseen, koska jostain perverssistä syystä tunnen suunnatonta vetoa siihen. Varsinkin maasto-osaan. Tuo viehtymys poikikin jo edellisessä postauksessa esitellyn projekti 14/15:sta, joka alkaa tällä hetkellä kylläkin muotoutua nimelle projekti 15/16. Optimistisuus on kuulemma hyve, joten ylioptimistisuuden täytyy olla supervoima. Mutta realismin rajat ovat julmat, ja niin kauan kun kukaan ei maksa minulle useampaa tuntia viikossa, niin en ehdi aluekilpailutasolle esteissä vuodessa ja kenttä kaatuu aivan puhtaasti hevosen sekä ylipäätään treenimahdollisuuksien puutteeseen. Mutta kaksi vuotta kouluun ja esteisiin… Sitä yritän. Väärin. Teen sen.
Tein pitkän viikonlopun mielikuvaharjoituksia. Yritin oivaltaa apujen käyttöä, miten aidosti hevostaan osaavat ratsastavat. Katselin suurimman osan ajasta Lontoon 2012 olympialaisten ratsastustarjontaa. Ensin ihmettelin aitoja kouluratsastajia, mutta alta aikayksikön totesin, että se on ajan tuhlausta. Heillä avut ovat niin minimaaliset, että ei edes ehdi näkemään miten pohje tai ohjat käyttäytyvät. Mutta sen sijaan kenttähevoset… Niillä on voimaa, tahtoa ja kierroksia niin paljon, että käytetyt avutkin ovat selvempiä. Jollain tapaa jopa liioiteltuja – niin koulussa, esteillä ja maastossa. Ja varsinkin maastossa.
Olin yhtä äkkiä oivaltavinani yhden asian. Minulla on ollut vaikeuksia nostaa laukkaa, ja kun se joskus nousee, niin en saa sitä ylläpidettyä. Toki olen itse tipautellut niitä alas levottomien käsieni ja kehnon istuntani takia – nyppään suupielestä takaisin raville – mutta tekniikassani, siis sen puuttumisessa, on ollut ammottava aukko. Tiesin, että teen jotain totaalisen väärin tai jätän tekemättä, mutta en ollut hajullakaan mitä meni pieleen.
Lantio. Minulle on koko ajan tolkutettu keinuvasta istunnasta, ja miten jo pelkästään sillä saadaan hevonen laukkaan. Ja siinä se oli, tai ainakin sellainen tunne tuli. Kyse ei ollutkaan keinuvasta merkityksessä eestaas, vaan eräänalaisesta samaan aikaan tapahtuvasta lantion pyörähdyksestä. Naiset tietänevät mitä eroa tarkoitan, mutta koska blogi on S-merkinnällä, niin ei siitä sen tarkempaa selitystä. Lantioluu siis käyttäytyy hiven kuin tökkäisi oven kiinni kun kädet ovat täynnä tavaraa – mutta toki pyöreämpänä ja keinuvampana liikkeenä. Ja lantion liike nousee sillä puolen kumpaa laukkaa nostetaan ja pidetään yllä.
Näin olin näkevinäni, ja tätä harjoittelin kolme päivää mielikuvatasolla. Ja pari kertaa jumppapallolla, mutta kun meinasin tulla siitä selälleni, niin tyydyin psyykkisen treenin. Kunnes tulisi ratsastustunti ja pääsisin kokeilemaan teoriaani – edellytyksellä tietysti, että lihasmuisti kulkisi henkisen harjoittelun mukana edes hiukan.
Meillä oli tänään sellainen perheen sisäinen ratsastustunti. Minna oli opena, ja minä yksi ryhmäläisistä. Tiistai-ilta ei ole vakituntejani, sillä tallin kanssa sovittiin, että minut voi näin kesäaikana heittää mille tahansa tunnille. Joten löysin itseni muutamaa luokkaa tasokkaampien joukosta. Mutta ilmeisesti taidot ovat kuitenkin sen verran kehittyneet, että en ollut jaloissa ja vaikka meitä oli useampi ratsukko, niin kuviot menivät kohtuullisen jouheasti eikä tylsiä pidempiä seisomisia ja odotteluja tullut.
Sain alle Jekun, jo eräänlaiseksi vakioluottohevokseni tulleesta ruunapojasta. Katselin edellisen tunnin kuinka se veti 5-0 aloittelevampaa ratsastajaa – samaa ei-mua-huvita-mennäänkö-mieluummin-tänne-systeemejä mitä se teki minunkin kanssani. Kun oma tunti alkoi, niin Minna huomautti, että kannattaisi ehkä muistuttaa heti alkuun kuka on the boss. No, yritin tehdä asetteluja sun muita taivutuksia, ja totesin, että ehkä seuraava mielikuvaharjoittelu kannattaisi uhrata ihan perusasioihin. Mutta muutaman kerran sain herran asetettua tyylipuhtaasti, ainakin luulisin niin.
Olin katsellut erästä liikettä koulukuvioissa, nimittäin pohkeenväistöä. En tiedä miksi. Pakkohan sitä oli kokeilla muutamaan otteeseen. Ei se mennyt ihan kuin elokuvissa, ja pohkeen käyttöni taisi olla melkoisen liioittelevaa, mutta sain sen pariin kertaan menemään hiukan sinne päin. Olin oikeastaan aika ylpeä.
Normi alkuravilämmittelyjen jälkeen – jossa taas kerran muistutettiin kantapäästä, jalkojen paikasta ja käsistä, eli joka kerta samat virheet – otettiin muutama pätkä kentän pitkän syrjän laukkaa. Tätä olin odottanut.
Suunnitelmissa oikea laukka: hevonen raviin, jalat edes suunnilleen paikoilleen, pohjetta kuvioihin ja lanteella lisää apua. Se perkele nousi laukkaan. No, niin nousi kädetkin, mutta se pysyi silti laukassa. Toinen yritys, ja taas sama juttu: polleperkele laukkasi. Heilumiseni satulassa oli todennäköisesti kaikkea muuta kuin kaunista, mutta hitot siitä. Elämäni ensimmäisen ja toisen kerran olin varmuudella ihan itse nostanut laukan ja saanut pidettyä sitä yllä pidempään kuin kolme askelta.
Suunnan vaihto ja vasempaan laukkaan. Minä tyytyväisenä kuin se kuuluisa hangon keksi. Paitsi että vasempaan ei sitten noussutkaan. Ei millään ilveellä, eikä kertaakaan. Nyt olin aivan varma, että syy ei ollut yksin minussa vaan hevonen ei ehkä ole aivan puhdas tai sillä on henkisiä ongelmia. En jäänyt murehtimaan asiaa.
Minna laittoi puomin maahan ja viereen ristikon. Ravissa puomin yli, käännös takaisin ja ravissa ristikon yli. Perusharjoittelua siis. Ohjaamiset menivät äitiinsä, kun yritin keskittyä kantapäihin ja kevennys… no, mikä kevennys. Lähinnä pieni hypähdys, jossa vedin itseni satulasta ylös ohjilla, eli vedin hevosen suupielistä alas. Ja sama toistossa. Olen varma, että tuo johtuu surkeasta rytmitajustani. Minun olisi pitänyt tulla puomille ja ristikolle harjoitusravissa, ei keveässä, sillä nyt ei se rytmi osunut kohdalleen. Suurin ongelma lienee kuitenkin (taas kerran) tekniikan puutteessa, nollarytmitajussa ja edelleenkin ilmeisesti vaivaavasta epäluottamuksesta omaan tasapainoon.
Sitten sama, mutta laukassa. Minna vaan laittoi suunnan vasemmalla laukalla, enkä taaskaan saanut sitä nostettua. Joten raviharjoitteluksi meni taas. Ihan samoilla virheillä.
Sitten otettiin suoraan kentän poikki, jolloin pääsin nostamaan oikean laukan. Minä olen nyt sitten hypännyt elämäni ensimmäisen kerran. Tosin ristikon, mutta silti.
Tekniikka pissi taas. Kevennys meni pieleen ja taas nyppäsin hevosen suusta alas, mutta nyt se ei edes harmita. Kysymys on vaan harjoittelun puutteesta ja siihen ei tarvita muuta kuin lisää treeniä – hevosen selässä.
Jos et tiedä mitä kenttäratsastuksen maasto-osuus on, niin se on tätä:
Minä oikeasti haluan tehdä tuota. Muut pitävät minua omituisena.