Tilastollisesti ottaen meidän perheessä minä olen paras ratsastaja, koska en ole pudonnut hevosen selästä kertaakaan. Minna, joka on aloittanut tyypilliseen pikkutyttötapaan ratsastamisensa suunnilleen koulun kanssa yhtä aikaa ja lähtenyt liikkeelle ponien kanssa, on tullut useamminkin tonttiin.
Tarkennukseksi otsikointiin, että en minä ole kitkerän katkera siitä, että hevosten ravitsemusta on tutkittu. Olen kitkerä, ja katkera, siitä, että en löydä koirille vastaavaa määrää tietoa yhtä helposti. Jo sellainenkin yleisiä raja-arvoja määrittelevä opus kuin NRC:n ruokintasuositukset on kylläkin koirille vapaasti luettavissa web-liittymän kautta – jos ei halua lähes 300 taalaa opuksesta maksaa – mutta hevosten vastaava on vapaasti ladattavissa omalle koneelle joko luvuittain tai koko julkaisuna. Kentucky Equine Researchin (KER) julkaisuja löytyy vaikka kuinka joko suoraan heidän omilta sivuiltaan tai toimittamansa Equinewsin kautta. Ja siihen vielä pubmed ja muu tarjonta kaupan päälle. Tietoa on, paikoin jopa enemmän kuin mitä pystyy omaksumaan.
Kun kysyy jotain turuilla ja toreilla, niin vastaukset riippuvat kahdesta asiasta. Ensinnäkin siitä, että haluaako joku vastata. Aina ei haluta ja syy on useimmiten silloin siinä, että kysymyksen asettelu on valmiiksi poleeminen. Silloin voidaan tietysti ihmetellä, että onko alunperinkään ollut aitoa tarvetta ratkaista jotain vai piilottaa julkilausuma kysymykseen.
Minulla on viisivuotias nuorukainen. Oikeasti se täyttää 5v vasta muutaman kuukauden kuluttua, mutta hevosmaailman tapa laskea ikävuodet on hieman outo. Nuori hevonen on siitä näppärä, että siitä saa tehtyä omanlaisensa, mutta toki niissä rajoissa, jotka sen luonne ja muutama muu piirre asettavat. Kuten suurin osa tietää, niin tuossa kaavassa on yksi hallitsematon muuttuja. Jotta nuoresta saisi muokattua mieleisensä, niin pitäisi hallita muokkaaminen. Minä en hallitse.
Toiset oppivat asioita kuuntelemalla, yhdet näkemällä ja jonkun täytyy tehdä. Minä en itseasiassa tiedä olenko enemmän auditiivinen vai visuaalinen oppija. Sitä on usein yritetty selvittää, mutta turhaan. Riippuu ilmeisesti hyvin paljon opittavasta asiasta.
Minä olen kysellyt paljon ratsastamisen perusteista. Ja alkeista. Plus sitten vielä aivan rautalankaa kun ei siltikään tajua. Usein ymmärryksen puute johtuu siitä, että ei tajua terminologiaa. Tästä on ollut usein puhetta muuallakin, mutta aloittelijalle on aivan turha selittää yhtään mitään muodosta tai pohkeen eteen ajamisesta. Siinä on muotoa aivan riittämiin, että pysyy satulassa edes jossain asennossa ja pohkeen eteen menoon riittää, että pohkeet valuu satulavyön eteen.
Kun ratsastamaan pääsee vain kerran viikossa (polttelee taas kahteen kertaan viikossa, mutta ne kulut…), niin muut kuusi päivää pitäisi tehdä jotain muuta ratsastukseen liittyvää. Tai viitenä päivänä, koska yksi ilta uppoaa meidän nuoren neidin tuntiin, ja siitäkin saa oman hyötynsä vaikka vain kentän laidalla maleksiikin. YouTuben tarjontaa ei aina jaksa, vaikka muutaman oleellisen oivalluksen olenkin niistä saanut. Googlella ratsastuksen teorian etsiminen on täyttä tuskaa, koska tarjonta ei kohtaa tarvetta. Blogit ovat edistyneiden kirjoittamia ja ohjeellisemmat eivät joko tarjoa muuta kuin yleistä liirumlaarumia tai sitten ne eksyvät fakkiterminologiaan, joka aukeaa vain kokeneemmille – jos aina heillekään; juttu on kuitenkin periaatteessa suunnattu aivan vasta-alkajille.
Jätin ratsastustunnin väliin tällä viikolla. Suurin syy oli pieni hoppu saada toinen tallipaikka kuntoon, sillä uuden asukin pitäisi saapua sunnuntaina – siis huomenna. Mutta koen tarvitsevani myös pienen hengähdystauon. Homma ei toimi, joten nollaus on paikallaan. Lisäksi saan hieman lisäaikaa yrittää saada kroppa kuntoon. Minna ehdotti vaihtoehdoksi valjastuksen ja ajamisen alkeiden opettelua, eikä se välttämättä olisi ollenkaan huono idea. Siis ohessa, ei ratsastusta korvaavana. Pitäisi varmaan löytää siihenkin jostain aikaa, päivien lyhyys alkaa olla rajoittava tekijä.
Kun aloittaa ratsastamisen aikuisiällä, niin tavoitteiden rakentaminen on hankalaa. Ensi alkuun riittää tavoitteeksi, että ylipäätään pysyisi selässä ja hevonen menisi edes suunnilleen sinne mihin haluaa. Illuusio perustavoitteiden täyttymisestä tulee vastaan nopeastikin, kun ratsu menee käyntiä ja seuraa automaattina joko kaviouraa, opettajan suullisia ohjeita tai molempia. Kun komennot ratsastajille muuttuvat muotoihin ”hiljennetään istunnalla siihen hitaampaan askellukseen” tai ”nyt ylläpidetään kolmitahtista” niin tietää siirtyneensä perusalkeista tasolle, jossa ammattinsa osaavien hevosten automaattiohjaus kytketään manuaalille kiertoilmaisujen avulla.
Facebookin tapa esittää entiset päivitykset niiden vuosipäivänä on näppärä tapa saada edes hieman muistojaan ja vanhoja ajatuksiaan tajunnan aikajanalle. Tai edes ylipäätään muistaa ne. Tosin, jos ei spammaa kavereilleen omia asioitaan, niin päiväkirjamainen aspekti menetetään – ja aivan kaikkea ei aina olisi syytä levittää maailmalle.
